Työttömyys ei ole onnistunut lannistamaan tarvettani juhlimiseen. Se pääsee oikeuksiinsa erityisesti silloin, kun maksaja on joku muu. Ja sellaisia juhlia ovat esimerkiksi häät. Serkkuni ja hänen tyttöystävänsä vihittiin eilen, ja minulla oli ilo olla todistamassa tätä tapahtumaa. Tapaan sukulaisiani harvoin, mutta Tapanin kanssa olimme yhteydessä aivan vastikään (Tarkka aika lienee kesällä 1994, mutta hän onkin sukulaisistani läheisimmästä päästä). Järjestin Batistinin pussiin ja itseni Simpeleelle.

Perinteinen hääprotokolla on herättänyt minussa usein kummeksuntaa. Millainen ryhmä ihmisiä on niin väritön ja vailla kiinnostavia ominaisuuksia, että tarvitsevat kaiken maailman typeriä hääleikkejä sietääkseen toisiaan edes yhden illan? Kuka oikeasti pitää makeista kakuista? Miksi ihmeessä aivan harkintakykyiset aikuiset pitävät puheita, joissa muistellaan, miten nuoret löysivät toisensa ja kerranpa sattui hauska juttu kun tuolta marjalta tai Antilta kaatui maitolasi ruokapöydässä ja kaikki oli muutenkin aivan vallatonta ja pian huomattiin että Antti/Marja oli osa perhettä ja onnea yhteiselle taipaleelle?
Ja miksi innokkaimmilla puheen pitäjillä on yleensä puhevika, kampurajalka tai molemmat?

En tiedä, mutta oli yllättävää huomata, että protokollan mukaiset juhlat voivat olla saatanan hauskat. Haalareiden pikkutakit ripustettiin pihakoivuun jo alkudrinkkien aikana. Sää osui nappiin, ja jossain Simpeleen metsässä sijainnut morsiamen vanhempien kotipiha oli niin idyllinen, että vähänkin idyllisempi olisi jo suunnattoman ärsyttävää. Humppabändi veivasi pihaladossa, miehet patsastelivat boolimaljan ympärillä, karjalainen perinneruoka oli tolkuttoman hyvää.

Kotimatkalla junassa Esko Kovero tiedusteli minulta, satunko olemaan venäläinen. En tiedä, mitä olisi tapahtunut jos olisin vastannut myöntävästi. En tunne montaakaan näyttelijää, mutta olen luullut, että vapaa-aikanaan he dokaavat, eivätkä suinkaan kierrä junalla pitkin Suomea kysellen sattumanvaraisesti tuntemattomilta ihmisiltä, ovatko he kenties venäläisiä. Vähänpä tiesin.

"esitelkää itsenne niin tapellaan" -morsiamen eno

Eilen se virallisesti tapahtui: Minusta tuli työtön. Pätkätyöläiselle tällainen tila on toki alituiseen tuttu vieras. Kesä on tuotantoyhtiöissä hiljaista aikaa, enkä ole kyllä välittänytkään etsiä minkäänlaista työtä. Viimeinen vuosi oli raskas. On aika pitää lomaa. Mikäli tilasta tulee pysyvä, voi aina suunnitella vallankumousta. Olisi hienoa masinoida aseellinen vallankaappaus, vyöryä panssareilla sisään parlamenttiin ja todeta, että nyt vaihtui pojat valta. Hakekaa kaikki iso kuppi kahvia ja munkki, minä pistouvaan.

Loppuisi kepulaisten vittuilu.

Presidentinlinnaan pistäisin jonkun muodollisen adjutantin, Yleisradiota tuskin tarvitsisi edes kaapata. Puolustusvoimien vanhojen jermujen puhuminen aseistakieltäytyjän kelkkaan vaatisi eniten työtä. Vanhemmalle kantahenkilökunnalle lupaisin lomaosakkeen Espanjasta, sellaiselta alueelta, jossa nämä voivat syödä suomalaisessa ravintolassa lihapullia lopun elämäänsä. Nuoremmalle lahjoittaisin jostakin Jämsän seutuvilta hiekkakuopan, jossa he voisivat lyödä pienempiään päähän luvan kanssa. Mikään ei muuttuisi.

Kun hyväksyy arkitodellisuuden ja elintason laskemisen, on helpottavaa olla työtön. Työttömällä on oikeus näyttää työttömältä. Olen alkanut pukeutua verkkareihin ja t-paitaan entistä aktiivisemmin. Työttömän parhaat ystävät ovat kirjasto sekä Helsingin kaupungin liikuntapalvelut. Töölön Kisahallilla työtön pääsee harjoittelemaan eurolla, mikä on varsin kaypä hinta pienituloiselle.

Tämänkertaisen työttömyysputken kohokohta on toistaiseksi ollut vierailu Vallilan kirjastossa. Talo paljastui erinomaisesti järjestetyksi tiedonlähteeksi. Lisäksi kirjastossa on näyttelytila, jossa on kesän ajan mahdollisuus tutustua Tarmo Muttosen veistos -ja maalaustaiteeseen. Näyttelyn avajaisissa olisi ollut mahdollisuus nauttia veloituksetta kertakäyttökupista limonadia. En uskaltanut. Tyydyin katselemaan arasti ovelta, sillä virvoitusjuoman hankkimisessa oli vaarana joutua juttusille itse taiteilijan kanssa. Ja se olisi ollut nolo tilanne, kummallekin osapuolelle.

En sano tätä siksi, että pitäisin taiteilijoita jotenkin kategorisesti epämiellyttävänä sakkina. Veistos -ja maalaustaiteen tuntemukseni on vain suunnilleen samalla tasolla termodynamiikan erikoisosaamiseni kanssa, joten vaihtoehdot olisivat olleet joko teeskentely tai suora hyökkäys. Ja moniko haluaa näyttelyn avajaisissa kuulla palautetta tyyliin "tunge Muttonen patsaasi vaikka perseeseesi ja anna se litran jaffa tänne"? En minä ainakaan.

Olen eilisestä saakka lukenut Pentti Kirstilän Jäähyväiset Presidentille-teosta. Siinä tamperelaistarjoilija Asko Mertanen suunnittelee presidentti Kekkosen salamurhaa. Suunnitelma on varsin suurisuuntainen, ja vaatii pari harjoituslaukausta, joista tietenkin kiinnostuu myös poliisi.

Kekkosen tappaminen on hieno ja kiinnostava ajatus.

Lauantaina Lordi voitti euroviisut. Se oli hieno hetki, sillä koin ensimmäistä kertaa eläessäni yhteisöllistä huumaa. Ja voi veljet, siihen jää koukkuun.

Olen 26-vuotiaaksi asti jaksanut olla mukamas jonkinlainen vastarannan kiiski. Kun maaseudulla muut menivät armeijaan, ilmoittauduin siviilipalvelukseen. Ammattikorkeakoulussa hävitin luokkani vastuuoppilaana haalaritilauspaperit, koska pelkäsin tilaisuuden tekevän jostakusta varkaan (Katsoin parhaaksi, etteivät opiskelijatoverini koskaan saisi tietää haalareiden hankkimisen mahdollisuuksista;elin vankkumattomassa käsityksessä omasta erinomaisuudestani ja koin velvollisuudekseni ajatella niiden puolesta, jotka eivät itse siihen kykene). Ja ennen kaikkea, aina ja iänkaikkisesti, olen inhonnut isänmaallisuutta sekä joukkueurheilua. Pahinta on näiden yhdistelmä, isänmaallinen joukkueurheilu.

En ole urheilua vastaan: liikunnan virkistävät ominaisuudet ja kiistattomat terveydelliset hyödyt ovat saaneet minut vakuuttuneeksi siitä, että kullekin on hyödyksi suorittaa erilaisia fyysisiä harjoitteita parhaan kykynsä ja mieltymystensä mukaan. Sen sijaan olen vahvasti sijaiselämistä ja barbariaa vastaan. Näiden sanojen eufemismeja ovat esimerkiksi mm-kisat ja jääkiekko, ja se kertookin jo tarpeeksi koko ilmiön valheellisuudesta.

Tappelevia idiootteja kaukalon sisällä ja sen ulkopuolella, yhteisenä tekijänä lukutaidottomuus ja vähähampaisuus. Tappelevaa jääkiekkoilijaa pelottavampi näky televisiossa on ainoastaan puhuva jääkiekkoilija, yli 15 sekuntia kestävä haastattelu on jo silkkaa hyväksikäyttöä. Puhuva kiekkoilija on ohjelman sisältöideana samanlainen kuin kehitysvammaisille suunnattu perunansyönnin mm-kisa. Jälkimmäinen varmasti tuomittaisiin ankarasti niin katsojien kuin kriitikoidenkin toimesta, ja se kyllä kertoo synkkää kieltä vallitsevista arvoista. Ja kun alkaa oikein tosissaan miettiä, onko moraalisesti kestämättömpää nostaa lasten esikuviksi miehiä, jotka työkseen hakkaavat rahasta ihmisiä ja hylkäävät perheensä harrastaakseen villiä seksiä nuorten missityttöjen kanssa vai tehdä realitya kuumaa morkulaa suuhun tunkevista mongoloideista, ollaankin jo sellaisten eettisten ongelmien äärellä, joihin ei vastaa suuri moraalioppi eikä Timo Airaksinen. Juhani Tamminen varmasti yrittäisi, mutta hänen puheitaan en kuuntelisi.

Olisin valmis sallimaan valtiolle sotilaalliset sotilaalliset pakkokeinot sen omia kansalaisia vastaan, jotta isänmaallisen joukkueurheilun ongelmaan saataisiin lopullinen ratkaisu. Keinoina olisivat ne hyväksi havaitut: kansalaisten seuraaminen, kuulustelut, sukupuolielimiin asennettavat sähkökojeet, tarvittaessa leirittäminen. Keskisuurten tunteiden kokeminen sauvakävelyn lomassa saisi arvonpalautuksen, isänmaallisen joukkueurheilun vitsaus kitkettäisiin pois. Suomestakin voisi puhua sivistysmaana ilman, että kuulijalle tarvitsisi suoranaisesti valehdella.

Tällainen kritiikki on tietysti jo kulunutta ruumiin ja hengen vastakkainasettelua. Jos joku vaivautuu närkästymään, hänelle lienee helpointa ajatella, että olen kateellinen jääkiekkoilijoille.